Valmentava työnohjaus kilpaurheilijan tukena

Olen innostuja. Rakastan kokeilla ja kehittää uutta. Viihdyn mieluummin laatikon ulkopuolella kuin laatikossa. Niinpä valmentavan työnohjauskoulutuksen lopputyössäkin halusin kokeilla jotain muuta kuin perinteistä työnohjausta.

Olen aina ollut innokas penkkiurheilija. Olen elänyt ja hengittänyt kotisohvalla ja kisakatsomoissa suomalaisten suorituksia monissa eri lajeissa. Minua on kiehtonut intohimo, jolla urheilijat tekevät kaikkensa yhden asian eteen.

Olen miettinyt paljon suomalaisurheilijoiden suoriutumista arvokisoissa. Kotimme on kahden kulttuurin koti; miehelläni on kaksoiskansalaisuus, mutta sydämeltään ja sielultaan hän on sinikeltainen. Urheilua seuratessamme seuraamme yhtä suurella intohimolla omia suosikkejamme - minä suomalaisia, hän ruotsalaisia. Ruotsalaiset vaikuttavat usein syttyvän kilpailutilanteista, ja he pystyvät kilpailutilanteissa monesti jopa ylittämään itsensä. Suomalaisurheilijoiden tuntuu olevan ajoittain vaikeaa saada omantasoistaan suoritusta aikaiseksi huipputilanteissa. Mitä järjestelmässämme pitäisi tehdä toisin, jotta huippuhetkillään kilpaurheilijamme pysyisivät rentoina ja vapautuneina sen sijaan, että kilpailutilanne ja menestyspaineet murskaisivat urheilijoiden suorituksia?

Kannustuksen ja ilon hetkien lisäksi koen penkkiurheilijana myös paljon surua ja pettymystä urheilijoiden puolesta. Olen pettynyt suomalaiseen mediaan, joka kohtelee kilpaurheilijoita usein säälimättömästi; menestyksen hetkellä kilpaurheilijoita tuetaan, kehutaan ja kannustetaan, mutta haasteiden hetkellä heiltä vaaditaan selityksiä ja tilintekoa. Median odotukset tuntuvat myös ajoittain olevan jotain ihan muuta kuin urheilijoiden kauden taso. Kilpaurheilu-uran päättyminen on myös ollut monesti suomalaisten urheilijoiden kohdalla surullista seurattavaa; koko elämä on rakennettu kilpaurheilun varaan, ja uran loppuessa koko elämältä putoaa pohja ja häviää suunta. Voisiko kilpaurheilijan uran rakentaa siten, että ihminen olisi keskiössä, ei kilpaurheilu tai kilpaurheilija? Ihmiset ovat kilpaurheilun takana myös paljon muuta.

Lukiessani urheiluvalmennuksen teoriaa lopputyöni pohjaksi, törmäsin teorian ja käytännön ristiriitaan. Toisaalta nykyaikaisessa kilpaurheiluvalmennuksessa keskiössä pitäisi nimenomaan olla ihminen kokonaisena. Valmentajan pitäisi tuntea valmennettavansa kokonaisena ihmisenä fyysisiltä, psyykkisiltä, sosiaalisilta ja henkisiltäkin ominaisuuksiltaan. Valmennus pitäisi rakentaa valmennettava tuntien juuri hänelle sopivaksi. Valmentajien pitäisi lajituntemuksen ja lajivalmennuksen lisäksi osata vahvistaa urheilijaa myös hänen muilla osa-alueillaan. Valitettavasti kirjallisuuden kautta tuli myös näkyväksi, miten vähän tällaista valmennustyyliä vielä hyödynnetään Suomessa. Suomalaisurheilijat jopa kokevat, että esimerkiksi henkisten kykyjen hyödyntämiselle on jopa naureskeltu suomalaisessa valmennuskulttuurissa. (lähteinä käytetty muun muassa; Huipulle uusin eväin. Urheilu ja johtaminen 2020-luvulla. Itani Sami ja Tienari Janne, 2020; Ihmislähtöinen valmentaminen - mitä ja miksi?; https://www.qridisport.com/blogi/erkka-westerlund-ihmislahtoinen-valmentaminen---mita-ja-miksi Westerlund, Erkka. 10.7.2024;

Kuusi mitalia ei riitä – Suomen urheilupomo lataa rahasta: ”Se on ollut naamavipillä” Iltalehti. Hänninen, Janne 24.2.2026; Miten huippu-urheilijan mieli voi? Nykyisten ja entisten huippu-urheilijoiden henkinen hyvinvointi Suomessa. Kaski, Satu; Arvinen-Barrow, Monna; Kinnunen, Ulla & Parkkari, Jari. 2020;

Eri artikkeleja teoksesta Teoria ja käytäntö päivittäisvalmennuksessa. 2016; Urheilijan taivas + helvetti. Paras versio itsestäsi. Hämäläinen, Karo ja Peltola, Miika. 2015; Valmentajan Äänellä -podcast. Urheilijalähtöinen valmennus – Erkka Westerlund. 3.3.2022. Spotify; Nuorten urheilijoiden valmennus. Ihalainen, Johanna & Nikander, Aku. 2024.)

Toteutin lopputyöni vuoden mittaisena projektina kilpaurheilijoiden kanssa. Osallistujat olivat yksilölajin edustajia, mutta toteutimme ohjauksen ryhmässä. Tapasimme 45 minuuttia kerrallaan, pääasiassa 2-3 viikon välein. Valmentajat eivät osallistuneet ohjauksiin. Osa käsiteltävistä aiheista tuli osallistujilta itseltään, osa minulta. Myös valmentajat saivat esittää toiveita käsiteltävistä aiheista. Työskentelytapa oli kilpaurheilijoille uusi. Aiemmin valmennus oli keskittynyt lajiharjoitteluun. Ohjauksessa käsittelimme lajiin ja kilpaurheiluun yleisesti liittyviä teemoja keskustellen ja erilaisten toiminnallisten harjoitusten kautta. Punaisena lankana ohjauksessa oli kilpaurheilijoiden kokonaisvaltainen huomioiminen. Sen lisäksi, että pyrin itse ohjaajana huomioimaan jokaisen osallistujan kokonaisuutena, iso osa projektin sisällöstä oli sellaista, missä urheilijat joutuivat itse pysähtymään itsensä äärelle ja miettimään, mitä muuta he ovat kuin urheilijoita ja mitä muita ulottuvuuksia heissä on, kun valmennuksen keskiössä tähän saakka ollut fysiikka ja lajitekninen osaaminen. Minkälaisia muita vahvuuksia heillä on, mitkä asiat elämässä tuovat heille iloa kilpaurheilun lisäksi, ketkä ovat heidän tukena elämässä, sisälsi se kilpaurheilua tai ei? Näiden asioiden lisäksi käsittelimme kilpaurheilun peruselementtejä, kuten motivaatiota, tavoitteita ja pieniä askeleita matkalla kohti isompia tavoitteita, mahdollisia esteitä tavoitteiden tiellä, sekä keinoja selättää nuo esteet. Lisäksi prosessissa oli tilaa muille arjesta nousseille aiheille.

Loppupalautteessa kaikki kokivat hyötyneensä prosessista. Osa oli oppinut ajattelemaan esimerkiksi sitä, miten tunteet vaikuttavat tekemiseen niin harjoituksissa kuin kilpailutilanteissa, osa oli oppinut ylipäätään asioista keskustelemisen taitoa. Jokainen ryhmään osallistunut oli sitä mieltä, että kaikki kilpaurheilijat hyötyisivät tällaisesta työskentelystä.

Lähdin lopputyön tekemiseen sillä oletuksella, että kilpaurheilu on kilpaurheilija työtä. Tämän ajatuksen johdosta, oletin, että kilpaurheilijan arjessa on paljon yhtymäkohtia työelämään. Lähtöoletuksestani huolimatta yllätyin siitä, miten paljon yhtymäkohtia projektin aikana tuli näkyväksi. Vaikka keskityimme kilpaurheilun teemoihin, projektissa tulivat vahvasti näkyväksi myös muun muassa ryhmäytyminen ja psykologinen turvallisuus, yhteisesti sovitut toimintatavat ja niistä kiinnipitäminen, avoin vuorovaikutus ja kommunikaatio, sekä tietysti kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen. En tiedä, minkälainen valmentajien koulutus nykypäivänä on, mutta projektin myötä tuli myös näkyväksi, että odotukset nykypäivän valmentajiakin kohtaan ovat isoja.

Lopputuloksena olen sen äärellä, että paras tulos saavutettaneen, kun eri ihmisten osaamista yhdistetään parhaan lopputuloksen saamiseksi. Työnohjaaja voi siis olla kilpaurheilussa valmentajalle ja kilpaurheilijoille yhtä hyvä tuki, kuin työelämässä työntekijöille ja esihenkilöille.

Kuvassa iloiset kilpaurheilijat by Vilda Helenius 2026.