Yksinyrittäjän ihanan kamala vapaus

Olen ollut koko työelämäni tunnollinen ja aikaansaava työntekijä. Olen ollut tarkka työaikojen ja aikaraamien noudattamisessa, ja olen osannut organisoida muun työarjen helposti näiden askelmerkkien ympärille. Olen ollut vuosia palkallisena työtehtävissä, joissa olen saanut vapaasti suunnitella miten ja milloin työni hoidan, kunhan olen hoitanut ne työnantajan raameissa ja työnantajan määrittelemiä tavoitteita edistäen. Minulla on ollut myös vapaus kehittää ja innovoida monenmoista. Tämä kaikki on sujunut aina hyvin. Yrittäjä-äidin kasvattamana olen varmaan jo aika pienenä sisäistänyt ajatuksen, että jos joku maksaa minulle tekemästäni työstä, niin se tehdään huolellisesti ja hyvin. Toisaalta olen myös tykännyt töistä, joita olen tehnyt, joten niiden tekeminen on ollut tosi mielekästä, eikä mitenkään kurjaa tai kuormittavaa.

No nyt huomaankin tosi usein olevani uuden edessä. Minulla on aiempiin työtehtäviin verrattuna entistäkin vapaammat kädet kaiken tekemisen ja aikatauluttamisen suhteen. Olen tilivelvollinen asiakastyötä lukuun ottamatta vain itselleni. Huomaan, etten näin yksinyrittäjänä olekaan enää lähellekään yhtä tehokas tai aikaansaava, kuin olen ollut silloin, kun joku toinen on maksanut minulle palkkaa tekemästäni työstä. Tai olen edelleen yhtä tehokas ja aikaansaava, mutta tässä nykyisessä roolissa näitä tehokkaita ja aikaansaavia ajanjaksoja on minimaalinen osa siitä, mitä niitä on ollut aiemmin. Yhä useammin huomaan huuhailevani ihan muiden asioiden parissa kuin olin suunnitellut. Ja nämä asiat eivät tosiaankaan ole työasioita; pyykkikasat, tiskit, ruoanlaitto, telkkari ja some vetävät yllättävän paljon puoleensa näinä kotitoimistohetkinä. Kun vihdoin pääsen yläkertaan "työpöytäni" ääreen, löydän seuraavat houkutukset: keskeneräiset käsityö- ja kirpputoriprojektit sekä pöydällä hujan hajan olevat tavarat, jotka kaipaisivat järjestelyä. Hetken päästä huomaankin taas, että sille päivälle omiin töihini varattu aika onkin huvennut niin vähiin, ettei minun enää edes kannata aloittaa mitään uutta. Perusteluni tälle aloittamattomuudelle on se, että kun aloittaisin, en kuitenkaan taas malttaisi lopettaa. Tai lopettaisin harmistuneena, kun olisi pakko lopettaa. Tällaista oma moraalini ei antaisi koskaan tehdä kenellekään muulle työnantajalle.

Tälle kaikelle on myös nimi. Itsesabotointi. Tähän on onneksi myös lääke: päätä toimia toisin ja pysy päätöksessäsi. Kukaan ei voi tehdä tätä puolestani, vaan minun on otettava itse itseäni niskasta kiinni. Törmäsin yhdessä opiskelukirjassa (Valmentava johtajuus) menestyjän onnistumisen siipiin. Menestyminen rakentuu sen mukaan tavoitteesta, halusta ja toteutuksesta. Kaksi ensimmäistä minulla on, kolmas osuus, eli toteutus, on kovin ontuvaa. Nyt vaan pitää siis kääriä hihat, lopettaa itsesabotaasi, ottaa työkalut omiin käsiin ja ryhtyä hommiin.

(Taidan etsiä itselleni oman työnohjaajan, jotta saan työarkeeni tarvitsemiani ulkoisia raameja. Ulkoiset raamit ovat itselleni yksi isoimmista toimintaani ohjaavista työkaluista työelämässä; vaikka itse laadin raamit, joudun sovittuna ajankohtana käymään jonkun kanssa läpi, miten suunnitelmani ovat edenneet. Kenellekään muulle kuin itselleni en kehtaa toistuvasti sanoa, etten vaan saanut aikaiseksi pitäytyä suunnitelmassa.)